FITeos

Äitinä Turkissa

Äiti pitelee nukkuvaa kapaloitua vastasyntynyttä sylissään, villapaidan ja peiton yllä ikkunan kaltereiden varjo
Teos
Tarina
Kieli
Alkuperäinen kieli: turkki

Minut otettiin ensimmäistä kertaa elämässäni kiinni 12. syyskuuta 2017. Samana päivänä, jona poikani syntyi…
Yhdeksän raskaan kuukauden jälkeen lapsemme oli tullut maailmaan. Synnytyksestä oli kulunut vasta puoli tuntia. Olimme vielä ilon ja jännityksen vallassa, kun poliisit tulivat huoneeseen. Äidin ja isän ilo jäi meiltä kesken. Ilon ja jännityksen tilalle tulivat pelko ja paniikki. Sitä, miltä minusta sillä hetkellä tuntui, en osaa kuvata, eikä sitä voi ymmärtää kukaan, joka ei ole kokenut samaa…
Luulin, että he olivat tulleet mieheni takia, ja sanoin hetken paniikissa:
”Hän on veljeni.”
Mieheni pääsi Jumalan avulla poistumaan poliisien keskeltä. Tiedän, että juuri Jumala sai heidät uskomaan minua ja suojeli meitä sillä hetkellä.

Myöhemmin ymmärsin, että he olivat tulleet minun takiani. He kyselivät minulta lakkaamatta, eivätkä vastaukseni kelvanneet heille. ”Valehtelet”, he toistivat.

Juuri synnyttänyt äiti kaipaa perheeltään hellyyttä ja lämpimiä sanoja. Oli hyvin kipeää joutua juuri silloin sanallisen väkivallan kohteeksi.

He vaativat minua kertomaan jonkun nimen. Muuten he veisivät minut poliisin säilöön, ja sen jälkeen minut vangittaisiin.
Voi hyvä Jumala, millaisen ristiriidan eteen olinkaan joutunut.

Pelastaakseni itseni minun olisi pitänyt pilata jonkun toisen elämä. Muuten saattaisin poikani, joka ei ollut ollut maailmassa vielä tuntiakaan, hyvin kurjiin oloihin.
Hetkeäkään epäröimättä lausuin:
”Tuokoon ankaruutesi tuskaa
tai kauneutesi uskollisuutta,
kumpikin on sielulle iloa –
suloinen on vihasi, suloinen armosi” – ja torjuin heidän tarjouksensa.

Tätä kesti kolme päivää. Olin juuri toipumassa keisarinleikkauksesta, kipujeni keskellä, juuri niinä päivinä, kun minun olisi pitänyt olla kaukana kaikesta stressistä. Silti minua kuulusteltiin ja painostettiin kuin paatunutta terroristia, enkä ehtinyt lainkaan nauttia äitiydestä.
Sosiaalisessa mediassa syntyneen painostuksen vuoksi heidän oli pakko päästää minut vapaaksi kolmannen päivän päätteeksi. Eräs poliiseista, jonka sydämestä kaikki rakkaus tuntui kadonneen, raivostui vapauttamisestani eikä suostunut allekirjoittamaan papereita. Kun syyttäjä antoi määräyksen, hänen oli kuitenkin pakko allekirjoittaa.
Valitettavasti mieheni, joka oli sairaalassa päässyt poistumaan poliisien keskeltä, joutui 14 päivää myöhemmin poliisin henkilöllisyystarkastukseen (GBT), ja hänet vangittiin.
Edessämme oli taas matkoja. Olin synnyttänyt keisarinleikkauksella, ja jouduin matkustamaan jatkuvasti, vaikka haava ei ollut vielä parantunut. Pelkäsin, että minusta oli annettu pidätysmääräys, joten vältin kaikkia virastoja ennen kuin pääsin tapaamaan miestäni. Soitin vankilaan ja yritin kysyä hänestä, mutta minulle ei kerrottu mitään. Kymmeneen päivään en kuullut hänestä sanaakaan. Joka ilta katsoin alle kuukauden ikäistä poikaani ja itkin. Minun piti olla vahva poikani vuoksi, ja yritin olla vahva.

Viimeisenä keinona lähetin veljeni asialle, ja hän sai selville tapaamispäivän. Epäröin, mutta en kestänyt, vaan menin tapaamaan miestäni. Kävi niin kuin pelkäsin: kun olin lähdössä tapaamisesta, samat poliisit tulivat ottamaan minut uudelleen kiinni. He virnuilivat ja pilkkasivat: ”Emmekö me juuri vähän aikaa sitten ottaneet sinut kiinni? Miksi taas?” Sitten he veivät minut poliisiautoon. He tiesivät, että minut oli juuri leikattu, mutta ajoivat silti pahasti töyssyisiä teitä.
Yksi heistä sanoi: ”Aja varovasti, hänet on leikattu. Ei hankita itsellemme ongelmia.” Kuljettaja vastasi välinpitämättömästi: ”Mitä hänelle muka tapahtuisi?” ja jatkoi entiseen tapaan.

”Uskotteko te tosiaan, että olen terroristi?” kysyin.
”Uskomme”, he vastasivat.
He pitivät ”terroristina” ihmistä, joka ei ollut koskaan pitänyt asetta kädessään, ei ollut sotkeutunut mihinkään laittomaan ja oli kasvanut rakastamaan isänmaataan ja kansaansa. Joko tämä maa ei ollut koskaan ennen nähnyt terroristia, tai sitten joku halusi leimata viattomat ihmiset terroristeiksi…
Sinä päivänä minut vapautettiin kuulustelun jälkeen sillä ehdolla, että kävisin viitenä päivänä viikossa poliisiasemalla kirjoittamassa nimeni listaan…
Minua vastaan nostettiin syyte ”aseelliseen terroristijärjestöön kuulumisesta”. Minä, joka en ollut koskaan pitänyt kädessäni edes linkkuveistä, jouduin oikeuteen terroristina. Seitsemän kuukauden aikana asiaani käsiteltiin oikeudessa kuusi kertaa.
Ennen jokaista istuntoa pakkasin matkalaukun siltä varalta, että minut vangittaisiin. Jokainen istunto oli minulle kidutusta. Se stressi ja levottomuus veivät vuosia elämästäni.
Maaliskuun 6. päivänä olimme maailman onnellisimmat ihmiset: mieheni vapautettiin. Olin todella onnellinen. Onneni ei kuitenkaan kestänyt kauan. Mieheni vapautumisen jälkeen minulla oli vielä kaksi istuntoa, ja viimeisessä sain 10 vuoden ja 6 kuukauden tuomion ja minut vangittiin.
Mikä rikokseni oli, sitä en tiennyt minä eivätkä tuomaritkaan. Olin muka tehnyt rikoksen, mutta kukaan ei osannut sanoa, minkä. En ollut syyllistynyt yhteenkään tekoon, joka Turkin rikoslaissa (TCK) määritellään rikokseksi. Se ei kuitenkaan estänyt minua saamasta 10 vuoden ja 6 kuukauden tuomiota.
Rimpuilin yhä tämän laittomuuden keskellä. Toimitin oikeudelle todistuksen siitä, että mieheni oli lähdössä asepalvelukseen, ja kerroin, että poikani sairasti ihottumaa, että hän oli vasta seitsemän ja puolen kuukauden ikäinen ja etteivät vankilan olot sopineet noin pienelle lapselle. Kerroin, mutta se ei liikuttanut heidän kivettyneitä sydämiään. Minut vangittiin aiheetta. Videoyhteyden (SEGBİS) ollessa vielä auki sanoin: ”Kunpa olisinkin oikea terroristi, niin minua ei nyt vangittaisi.” Sanoin, mutta turhaan…

Minua tuli viemään vankilaan yksi naispoliisi ja kaksi miespoliisia. Hyvästellessämme poikani taisi aavistaa jotain, sillä hän vilkutti isälleen. Sairaalassa tehtyjen tarkastusten jälkeen minut luovutettiin vankilaan. Poliisien kasvoista näki selvästi, että he olivat surullisia. Kun he olivat luovuttaneet minut ja lähteneet, mieheni näki yhden heistä itkevän autossa.

Mikä sydän ei itkisi?
Vain kivettynyt sydän ei itke, kun vasta seitsemän ja puolen kuukauden ikäinen vauva suljetaan neljän seinän sisään!

Pääsimme vankilaan, mutta koska poikani henkilöpaperit eivät olleet mukanani, meitä ei päästetty osastolle. Meidän piti odottaa, kunnes veljeni toi paperit.
”Mistä me tiedämme, ettette ole poiminut tätä lasta kadulta?” he sanoivat. Mitä seitsemän ja puolen kuukauden ikäinen vauva muka tekisi kadulla?
Tarkoitus oli selvä: koska minä olin ”paatunut terroristi”, poikani ansaitsi saman kohtelun.
Veljeni toi paperit, ja kolmen tunnin odotuksen jälkeen meidät vietiin osastolle. Siellä oli neljä nuorta naimatonta tyttöä, joiden kasvoilta viattomuuden näki selvästi. He eivät olisi pystyneet satuttamaan edes muurahaista, rikoksen tekemisestä puhumattakaan.

Kun he näkivät poikani, he alkoivat itkeä. ”Miten tämä on mahdollista, mitä noin pieni lapsi täällä tekee?” he sanoivat. Vaino oli ulottunut lapsiin asti. Se ei katsonut, oliko kyse vauvasta, lapsesta, nuoresta, vanhuksesta vai sairaasta. (Jopa kuolleiden ihmisten koteihin mentiin heitä pidättämään.)
Maatani piiskasi vainon rankkasade ”kehdosta hautaan”…

He tekivät kaikkensa piristääkseen minua ja auttaakseen Orhania tottumaan uuteen ympäristöön, ja heidän ansiostaan ehdin rukoilla iltapäivärukouksen viime hetkellä. Niin alkoi meidän vankilataipaleemme.

Nyt kaikkeen tarvittiin kirjallinen anomus. Avoin tapaaminen olisi kerran kahdessa kuukaudessa, puhelu kerran kahdessa viikossa ja suojattu tapaaminen kerran viikossa. Läheisiämme näkisimme tästä lähtien vain lasin takaa.
(Jokaisen tapaamisen jälkeen meillä oli poikkeuksetta päänsärky. Yritimme mahduttaa kaiken tunnin mittaiseen tapaamiseen, ja se tietysti uuvutti. Vaikeinta oli jättää läheiset ja palata taas neljän seinän sisään…)

Minä kestin kyllä, mutta miten Orhan kestäisi?
Aamuin illoin oli laskenta, ja ennen sitä kuulutettiin kovalla äänellä. Orhan heräsi säikähtäen, ja kuulutusten jälkeen yritin saada hänet taas nukahtamaan. Aina kun rautaovet avautuivat ja paukahtivat kiinni, hän hätkähti pelästyneenä.

Vankilan johtaja oli hyvin julma ihminen.
Pyysin pojalleni vaippoja, mutta useimmiten niitä ei annettu. Minulla oli jäljellä enää yksi vaippa, eikä uusia annettu, vaikka sanoin vartijoille kerta toisensa jälkeen ja kirjoitin anomuksia kaikille mahdollisille tahoille. Kokonaisen päivän en antanut pojalleni lainkaan vettä, ettei hän kastelisi vaippaansa eikä uutta tarvittaisi. Kun tarjouduin ostamaan vaipat omilla rahoillani, sekään ei käynyt. Kävelin pihalla edestakaisin ja itkin…
Eräänä päivänä mehiläinen pisti Orhania, ja painoin hälytysnappia. Vartija tuli. ”Mehiläinen pisti häntä, haluan viedä hänet sairastupaan”, sanoin. ”Jos hän olisi allerginen, hän olisi jo kuollut”, vartija vastasi.

Ja tämän sanoi nainen!

Päivä päivältä osastolle tuli uusia ihmisiä. Kuuden hengen osastolla asui 13 aikuista ja kaksi lasta. Vaikeiden olojen lisäksi tilaa oli aivan liian vähän.

Poikani oli seitsemän ja puolen kuukauden ikäinen, kun hänet vangittiin. Kyllä, kuulitte oikein: kotimaassani vangittiin seitsemän ja puolen kuukauden ikäinen vauva…
Vanhemmille lapsen ensimmäiset kerrat ovat hyvin erityisiä. Vuosien päästä he muistelevat lämmöllä, missä lapsi ensimmäisen kerran konttasi, mikä oli hänen ensimmäinen sanansa ja miten hän otti ensiaskeleensa.
Meille näiden päivien muistelu tulee olemaan surullista. Sillä poikani, minun Orhanini, otti ensiaskeleensa vankilaosaston pihalla. Ensimmäiset sanansa hän sanoi osastolla. Isä ei nähnyt yhtäkään näistä hetkistä. Emme minä eivätkä osastotoverini voineet iloita niistä täysin sydämin; itkimme haikean ilon kyyneliä.
Orhan oli vasta kahden viikon ikäinen, kun hänen isänsä vangittiin, joten hän ei tuntenut isäänsä. Siksi hän itki tapaamisissa koko ajan eikä rauhoittunut lainkaan. Emme saaneet puhuttua mitään.

Jonkin aikaa sitten osastolle oli tullut Orhania puoli vuotta vanhempi tyttö. Eräänä päivänä hän tönäisi Orhania, ja Orhanin pää iskeytyi kerrossängyn kulmaan. Pää turposi, ja kun turvotus ei laskenut, ilmoitimme vartijoille. Lähdimme sairaalaan käsiraudat ranteissani. Minun oli vaikea kantaa poikaani, ja käsiraudat viilsivät ranteeni. Sairaalan käytävillä ihmiset katsoivat minua surullisina ja säälien. He eivät ikinä olisi arvanneet, että minut oli vangittu terroristina. Tämä maa nimittäin tietää oikein hyvin, miltä terroristi näyttää! Olimme sairaalassa kymmenen tuntia. Meitä pidettiin sairaalan vankiosastolla, jossa oli hyvin kylmä. Orhanin tulokset tulivat, ja Jumalan kiitos, mitään vikaa ei löytynyt. Meidät tuotiin takaisin vankilaan osastolle. Tapauksen jälkeen Orhanin katse kuitenkin jäi usein harhailemaan tyhjyyteen. Pyysin miestäni viemään pojan muille lääkäreille.
Koska Orhan ei tuntenut isäänsä ja oli erossa minusta, hän itki sinä päivänä taukoamatta. Mieheni halusi siksi tuoda hänet takaisin luokseni, mutta vankilan johtaja ei suostunut.
Heidän oli pakko viedä hänet kotiin. Orhan etsi minua kodin jokaisesta huoneesta, ja kun ei löytänyt, itki vain lisää. Yöllä hän nukkui vain kolme tuntia. Seuraavana päivänä hänet tuotiin takaisin luokseni. Senkin jälkeen hän oli viikon ajan aivan poissa tolaltaan. Kun hän näki vartijat, hän itki, koska pelkäsi, että meidät erotetaan. Hänet riisuttiin aina tullessa ja lähtiessä väkisin vaippaa myöten ja tarkastettiin, ja siksi hän ei enää antanut vaihtaa vaatteitaan eikä vaippaansa.

Vankilassa mitään ei heitetty pois, ei edes vesipulloja, sillä pienintäkin tavaraa saattoi joskus tarvita. Teimme vesipulloista Orhanille leluja. Osaston kylmällä ja kovalla lattialla Orhanin oli vaikea kontata, ja hänen polvensa hiertyivät ja menivät mustelmille. Siksi teimme ystävien kanssa sukista ja pesusienistä polvisuojat. Sen jälkeen hän pystyi konttaamaan helpommin.
Minun Orhanini sai toteuttaa luonnollisimman oikeutensa, konttaamisen, vain vaikeissa oloissa.

Vankilassa nähdyt unet olivat meille hyvin tärkeitä. Pienikin toivon merkki, vaikka vain lehden värähdys, oli meille kuin hengenveto. Siksi unetkin merkitsivät meille niin paljon. Aina kun ahdisti ja tuntui, ettei ulospääsyä ole, Jumala ilahdutti meitä unella.
Tulkitsimme jokaisen unen vapautumisen enteeksi. Olihan meillä kaikilla vain yksi toive: päästä vapaaksi mahdollisimman pian…

Ahtaan neljän seinän sisällä yritimme silti olla iloisia ja pitää hauskaa. Yksi keinoista oli pantomiimileikki.
Kun oli yhden ystävämme vuoro, pyysimme häntä esittämään sanan ”bayram” (uskonnollinen juhlapyhä). Hän aloitti, mutta kukaan ei arvannut. Lopulta selvisi, että hän oli esittänyt vapautumista. Kun kysyimme miksi, hän vastasi: ”Eikö vapautuminen ole meille juhla?”
Nauroimme kaikki.
Se ilahdutti meitä kaikkia.

Vietin osastotoverieni kanssa vankilassa neljä bayramia. Haikea juhla, surullinen juhla, vajaa juhla…
Ennen jokaista bayramia mietimme, saisimmeko viettää juhlan tällä kertaa oikeasti, ja rukoilimme. Mutta juhla-aamuna heräsimme taas osastolta, suljimme surumme ja ikävämme sisimpäämme ja yritimme valaa toisiimme uskoa. Kattoimme pihalle juhla-aterian rajallisen taivaan alle, näkymänä pelkkiä muureja, ja toivotimme toisillemme hyvää juhlaa.

Kuinka kummallista: vaikka me kaikki olisimme itse tarvinneet tukea, yritimme olla tukena muille…

Seuraavana päivänä oli avoin tapaaminen. Itse asiassa se oli meidän juhlamme: saimme nähdä läheisiämme ja olla heidän kanssaan, edes tunnin…

Eräänä varhaisena aamuna, kun laskentaan oli vielä tunti, vartijat tulivat ja sanoivat yhden ystävämme nimen. Hämmästyimme ja innostuimme kaikki. Koska ystävämme oli jo saanut tuomionsa, ajattelimme, että hänet ehkä vapautetaan.

Kun menimme alakertaan, siellä oli 6–7 miesvartijaa ja kuusi naisvartijaa. He sanoivat ystävällemme: ”Kerää tavarasi, sinut siirretään sairaalaan.”
Silloin ymmärsimme, etteivät he olleet tulleet kertomaan vapautumisesta. Jotain oli tekeillä. Meidät valtasivat pelko ja levottomuus. Sairaalaan siirrosta tuli nimittäin aina tieto etukäteen, eikä tavaroita tarvinnut pakata.
Ystävämmekin pelästyi. Pelon kuuli hänen äänestään. Hän kysyi pelokkaana: ”Mikä sairaala, mikä siirto?”
He eivät vastanneet mitään, vaan veivät hänet eristysselliin. Meille he sanoivat, että meidän piti pakata hänen tavaransa. Pakkasimme ne voimattomina. Kukaan meistä ei saanut sanaa suustaan. Olimme hyvin surullisia!
Päiviä kului, emmekä tienneet, mitä ystävällemme oli tapahtunut tai missä hän oli.
Kunnes saimme häneltä kirjeen. Hän kertoi pelänneensä kovasti: hän oli luullut, että hänet viedään tuntemattomaan paikkaan kuten muutkin siepatut ihmiset, ja vasta perillä hän oli ymmärtänyt, että hänet oli siirretty toisen maakunnan vankilaan.

Kuinka surullista onkin, että on olemassa ihmisiä, jotka nauttivat toisten pelottelusta ja saavat siitä iloa (heitä tuskin voi edes kutsua ihmisiksi).
Teki ihminen minkä rikoksen tahansa, mikä oikeus heillä on saattaa hänet tällaisen pelon ja epätietoisuuden valtaan?
Eikö ihmisen perusoikeus ole tietää, minne hänet viedään?
Viedä ihminen sanaakaan sanomatta paikasta toiseen kuin uhrilammas – mitä se on, jos ei kidutusta?

Kun joku osastolla aivasti, sanoimme ”elä vapaana”. Siitä on tullut minulle tapa: kun joku aivastaa, sanon yhä ”elä vapaana”.

Osastolla hoidimme uskonnolliset velvollisuutemme säännöllisesti. Korvasimme väliin jääneitä rukouksia, luimme Koraanin kannesta kanteen ja rukoilimme.
Lisäksi opimme tekemään helmitöitä. Teimme avaimenperiä ja kirjanmerkkejä ja odotimme malttamattomina tapaamispäivää, jotta voisimme antaa ne läheisillemme.

Vangitsemisestani oli kulunut 11 kuukautta. Minulle ne tuntuivat 11 vuodelta…

En unohda sitä koskaan: oli 10. huhtikuuta 2018. Oli kanttiinipäivä, ja odotimme muovikassit käsissä tilauksiamme kanttiinista. Vartija tuli kutsumaan minua. ”Sinun pitää tulla allekirjoittamaan jotain”, hän sanoi. Luulin, että vapautushakemukseni oli taas hylätty. En välittänyt asiasta vaan lähdin vartijan mukaan. Siellä kuulin, että ylimmän oikeuden (Yargıtay) päätös oli tullut. Pelkoa oli paljon ja toivoa vähän, mutta en malttanut odottaa, että näkisin päätöksen. Sain tietää, että Yargıtay oli kumonnut tuomion ja että muutoksenhakutuomioistuin oli määrännyt istuntopäivän. Sisälläni kuihtunut toivo heräsi eloon. En ollut vielä vapaa, mutta vapautuminen oli nyt mahdollista. Päivät eivät tuntuneet kuluvan lainkaan. Sisälläni syttyi valtava jännitys ja usko vapautumiseen, ja se vain kasvoi.
Istunnon aika oli koittanut. Oli 4. toukokuuta 2018, minun oikeuspäiväni – ehkä juhlapäiväni. Istunnon piti alkaa klo 11.30, ja minun piti osallistua siihen videoyhteydellä. Klo 13.50 asti painoin nappia ja kysyin vartijoilta, oliko mitään kuulunut. He vastasivat aivan levollisesti: ”Vangittuna pitämistä on jatkettu, muuten olisi tullut tieto.” Klo 14.00 nukutin poikani. Minulla oli nälkä, joten laitoin jotain syötävää. Toivonkipinäni olivat jo alkaneet vähitellen sammua. Otin huivini pois ja puin päälleni tavalliset osastovaatteeni. Tämäkään ei siis ollut juhlapäivä, ajattelin ja aloin syödä. Söin ajatuksissani, kun ovi avautui ja vartija kutsui minua. ”Valmistaudu videoyhteyteen”, hän sanoi.
Toivo syttyi uudelleen, ja sydämeni alkoi hakata kuin hullu. Pelkäsin, etten kestä tätä jännitystä. Pysähdyin ja sanoin: ”Jumalani, anna anteeksi, että menetin hetkeksi toivoni.”
Menin videoyhteyshuoneeseen. Jalkani suorastaan laahasivat. Huulillani oli koko ajan sama rukous, ja ainoa toiveeni oli päästä vapaaksi…
Istunto alkoi. Se kesti 20 minuuttia. Hetkeksi maailma pysähtyi, aika pysähtyi, elämä pysähtyi. Hakkaava sydämeni pysähtyi. Suonissani virtaava veri pysähtyi. Oliko tämä unta?
Vai totta?
Tuomioni oli alennettu seitsemään vuoteen ja kuuteen kuukauteen, ja minut oli määrätty vapautettavaksi.
Kiitos Jumalalle – nyt olemme vapaita, minä ja poikani, minun Orhanini…
Palasin osastolle suuren riemun vallassa. En kävellyt vaan suorastaan lensin. Mutta heti kun astuin osastolle, romahdin.
Miten, miten se oli mahdollista?
Ihminen, joka viisi minuuttia aiemmin oli ollut maailman onnellisin, muuttui yhtäkkiä surullisimmaksi.
Osastolla kohtasin karvaan totuuden. Minä olin päässyt vapaaksi, mutta entä osastotoverini?
He eivät todellakaan ansainneet olla siellä.
Jotkut olivat vielä nuoria ja naimattomia, jotkut olivat joutuneet jättämään lapsensa, jotkut puolisonsa ulkomaailmaan… Kaikki olivat erossa rakkaistaan…
Hyvästelimme toisemme itkien. Olin nyt sen oven toisella puolella, joka sulkeutui ystävieni takana. Oli hirvittävän tuskallista nähdä oven sulkeutuvan heidän perässään – niin suuri tuska, etten unohda sitä koskaan…

Muutaman muodollisuuden jälkeen olisin vapaa. Täsmälleen seitsemän ovea, jotka oli lukittu perässäni, avautuivat yksi kerrallaan, ja astuin vapauteen. Ulkona odottivat mieheni, anoppini, osastotoverini lapset ja nainen, jota en tuntenut ja jonka mieskin oli vangittuna.
Nainen itki ja sanoi: ”Jumala, suo meillekin tämä.”

Olin unelmoinut lähteväni vankilasta juhlan riemussa, mutta ilomme oli haikea…

Kun poikani tutustui ulkomaailmaan, hän ei lasten tapaan halunnut mennä sisälle. Orhanini tutustui siihen vieläpä myöhään. Hän ei suostunut menemään sisälle vaan nukahti puistoon, ja vasta silloin saimme kannettua hänet kotiin. Jumalan kiitos hän tottui vähitellen. Hän oli nyt 22 kuukauden ikäinen, ja niistä 14 kuukautta hän oli viettänyt vankilassa.
Turkissa vietettyjen neljän kuukauden jälkeen meidän oli pakko lähteä maasta. Olimme kolme kuukautta Ateenassa. Nyt olemme poikani kanssa Suomessa vastaanottokeskuksessa. Isä on yhä erossa meistä, Ateenassa. Hän odottaa kärsivällisesti mutta tarmokkaasti pääsyä perheensä luo. Poikani on nyt 32 kuukauden ikäinen. Isänsä kanssa hän on ehtinyt olla vain 7–8 kuukautta. Odotamme kaipauksella päivää, jona hän pääsee isänsä luo…

Tämä sivu on saatavilla kielillä

Kaikki: Teokset