FIUutinen

Äitienpäivä

Äidin ja lapsen kädet kurottavat toisiaan kohti vankilan kaltereiden välistä, neilikan terälehtiä

”Paratiisi on äitien jalkojen alla.” (profeetta Muhammed, rauha hänelle)

Olen äiti Turkista. Kotimaassani äitiyttä pidetään suurena siunauksena. Turkissa on kuitenkin äitejä, joiden silmät ovat kyynelissä.

Turkissa 11 000 naista on telkien takana yhdessä 2 000 lapsensa kanssa, joista 758 on vauvoja, ja vielä paljon useampi lapsi on jäänyt kotiin ilman äitiä.

OLEN ÄITI

Eräänä yönä poliisit veivät minut yllättäen mukanaan, ja minut vangittiin. Olin raskaana, ja sairaalaan minua ei vienyt mieheni vaan poliisi. Minut pantiin vankilaan vastasyntyneen vauvani kanssa. He saivat minut kaipaamaan auringonvaloa. Olin sairas, mutta tarvitsemaani lääkettä ei annettu. Lapseni kävivät tapaamassa minua, ja aina kun vierailuaika päättyi ja minun piti hyvästellä heidät, tuntui kuin maailma romahtaisi päälleni.

Olen ÄITI; mieheni vangittiin, minä kävin töissä. Joskus päivä päättyi niin, että lapseni ja minä olimme nälissämme, joskus sain heidät ruokittua. Välillä itkin, mutta en koskaan näyttänyt lapsilleni kyyneleitäni. Yritin näyttää vahvalta. Rakkaasta maastani tuli paikka, jossa en voinut hengittää. Perheeni, läheiset ystäväni, naapurini ja rakkaani uskoivat johonkin, mikä ei ollut totta – propagandan valheisiin. Minun oli pakko paeta kotimaastani. Kävelin tuntikausia ja väsyin. Nousin muoviveneeseen. Ylitin Evros (Meriç) -joen. Hukuin Egeanmereen tai lapseni hukkuivat yön pimeyteen. Hautasin itse lapseni kylmään maahan.

Olen ÄITI;

Olen Esma, ja olen kokenut paljon tuskaa sekä kotimaassani että ulkomailla. Sydämeni ei kestänyt niin paljon tuskaa, ja menetin henkeni.

Olen Hatice. Menetin tyttäreni, kun he olivat palaamassa kotiin vankilavierailulta luotani. Menetin poikani, kun he ylittivät Evros-jokea päästäkseen vapauteen.

Olen Zekiye. Menetin poikani Ahmetin syövälle. Hän kaipasi viimeisinä päivinään isäänsä luokseen, mutta isää ei päästetty vankilasta näkemään poikaansa elossa viimeisen kerran.

Olen niiden nuorten kadettien ÄITI, jotka opiskelivat sotilasoppilaitoksessa niin sanotun vallankaappausyrityksen aikaan. Heidät tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, vaikka he olivat vain opiskelijoita eikä heillä ollut mitään tekemistä vallankaappauksen kanssa.

Olen Helinin, Mustafan ja Ibrahimin ÄITI.

Olen ÄITI;

Joka lauantai etsin poikaani ja miestäni, jotka katosivat vuosia sitten eivätkä koskaan palanneet.

Jemenissä ja Rakhinessa (Arakanissa) nälkään kuolleet olivat joko minä tai lapseni. Olen niiden tuhansien lasten äiti, jotka Kiinan viranomaiset ovat ottaneet kiinni Itä-Turkestanissa.

Ja olen niiden tuhansien viattomien ihmisten ÄITI, jotka on jätetty Turkin vankiloihin alttiiksi koronavirukselle ja kuolemaan.

Näen, kuulen tai koen kaiken tämän kärsimyksen. Sairastun ja kuolen. Koska olen ÄITI.

Kaikki: Uutiset